Canon EOS 1000D etsii kotia!

Sovitaan, ettei tämä ole varsinainen blogiteksti, niin en koe huonoa omaatuontoa mainostaessani teille myynnissä olevaa kameraani :) Joka tapauksessa ajattelin laittaa ilmoitusta tännekin suunnalle, koska uuden kameran hankkimisen myötä edellinen on jäänyt tarpeettomaksi ja mielelläni myisin tuon eteenpäin käyttöön nurkasta pölyttymästä! Älkää kuitenkaan pelätkö, tarkoitukseni ei ole tehdä tästä blogista pahaista myyntipalstaa.

     Eli nyt olisi myytävänä 10,1 megapikselin Canon EOS 1000D -digijärjestelmäkamera, joka on esimerkiksi hyvä joululahja valokuvausta juuri aloittavalle henkilölle! Toki tässä alkaa olemaan jo kiire, mikäli haluaa tämän joulupakettiin saada, mutta eihän se nyt mahdottomuus kuitenkaan ole ;)

     Rungon lisäksi samaan pakettiin saa mukaan 18-55mm objektiivin, kameralaukun, akun, laturin, USB-kaapelin, 256 MB-muistikortin, ohjelmistolevykkeet sekä käyttöohjeet. Mukana on myös pienempi pikaopas, johon on koottu tärkeimmät asiat ja jota on helppo kantaa vaikka mukana. Myös kaikki objektiivin ja kameran suojat ovat tallessa eli ei pääse linssitkään naarmuuntumaan tai muuten vahingoittumaan.     

     Pieniä käytön jälkiähän tuossa kamerassa on, mutta toimii täysin moitteettomasti ja ei ole kuitenkaan pahasti kolhuja kokenut. Tämä on kompakti ja kevyt kamera ja miellyttävä kädessä, eikä vie kovin suurta tilaa laukustakaan. Kameralaukussa on paljon säilytystaskuja ja irroitettavat pehmusteet, joiden ansiosta kameran ja varusteiden kuljettaminen on vaivatonta.

Koko setti lähtee 200 eurolla, vaikka toki tarjouksiakin otan tästä vastaan!

     Itse ainakin kovasti olen tuosta tykännyt ja suurimman osan valokuvistanikin elämäni aikana olen tällä ottanut. Toki ikää alkaa tällä mallilla olemaan jo enemmänkin, mutta voisin kyllä sanoa siltikin, että ei kyllä Canon EOS 1100D häviä ollenkaan, päinvastoin! Mutta kyselkää ihmeessä lisää, jos kiinnostus heräsi ja jos taas vastaavasti tämä postaus oli täysin turha mielestänne, skipatkaa vain yli ja odotelkaa seuraavaa varsinaista postausta, jonka lupaan vielä ennen joulua kirjoitella :)

Elämäni hevoset ennen ja nyt

Alunperin tarkoitukseni oli raapustaa tämä seuraava postaus jostakin elokuvasta, mutta kaiken muun elämän keskellä on jäänyt leffojen katsomiselle vähemmän aikaa. Tästä samasta syystä on myös postausväli harmillisesti venähtänyt, kun olen aina ajatellut, että jospa sitä tänään ennättäisi jonkun katsomaan ja julkaisemaan arvostelun teidän iloksenne. Ja tämän kaiken lisäksi olin vielä opintomatkalla Helsingin vilinässä. No, tässä sitä kuitenkin ollaan ja toivottavasti en aiheuta kellekään pahaa mieltä sanoessani, että myös tämä blogikirjoitus edellisen tavoin käsittelee eläimiä ja on taas eräänlainen esittelypostaus :)

     Melkein tasan yksitoista vuotta sitten eli alkutalvesta 2003 hevoskärpänen puraisi sen verran pahasti, että sitä oli päästävä ratsastamaan ja hoitamaan hevosia. Liekkö sillä ollut vaikutusta, että lähes joka naapurissa alkoi olemaan hevosia, vaikkakin juuri noina aikoina ensimmäiset ratsut astuivat kuvaan. Pikkuiset shetlanninponit olivat ensimmäinen varsinainen kosketukseni hevosiin, vaikka toki olin ennenkin ratsastanut aina silloin tällöin joissakin tapahtumissa tai eläinpuistoissa.

     Sain alkaa käydä hoitamassa kahta naapurin shettistä, joiden nimet olivat Nella ja Flicka. Kummatkin olivat vallan suloisia pörröpäitä ja kävin niitä mielelläni hoitelemassa mahdollisimman usein. Vaikka Nella olikin ainut näistä kahdesta, jolla oli mahdollista ratsastaa, se ei haitannut yhtään. Flicka oli jo eläkepäivänsä selvästi ansainnut ja tuntui nauttivan enemmän siitä, että sai vapaasti temmeltää, välillä ihan irrallaankin. Täysin tarkkaan en muista, kuinka pitkään tämän kaksikon parissa puuhailin, mutta joka tapauksessa jossakin vaiheessa oli aika siirtyä jo ratsastuskoulun puoleen. Intoa kuitenkin löytyi jo sen verran, että eteneminen ratsastusharrastuksessa ei tuntunut lainkaan hullummalta idealta.

     Aloitinkin hyvin pian ratsastustunnit eräällä mukavalla, paikallisella ratsastuskoululla, jossa hevosrotu muuttui kertaheitolla! Talli painotti tuohon aikaan eniten suomenhevosiin ja loikka shetlanninponin selästä suomiputen selkään oli aikamoinen. Toki välillä tuli tehtyä lähempää tuttavuutta tallin muihinkin hevosiin, mutta kuten arvata saattaa, kyllä se sydän alkoi aika kovalla tahdilla sulaa noille Suomen uljaille hevosille. Ja kuten aina, suosikkihevosia alkoi tulemaan, mutta yksi oli ylivoimaisesti ylitse muiden: Ilo. En osaa sanoa, mistä kiintymys tähän hevoseen oikein tuli, mutta minusta vain tuntui, että kyseisen hevosen kanssa synkkasi ja niinhän sitä sanotaan, että vaikeaa sitä on rakkauden kohdettaan päättää.

      Ja sitä onnen tunnetta, kun eräänä kauniina kesänä menin kyseiselle tallille ratsastusleirille ja sain kuin sainkin Ilon leirihoitohevosekseni, vaikka suuresti ennakkoon pelkäsinkin jonkun muun ennättävän viemään sen suoraan nenäni edestä. Pienoinen harmitus tässä vuosien mittaan onkin iskenyt, kun en tiedä tämän hevosen nykyistä olinpaikkaa. Tiedän sen lähteneen eläkekotiin jo vuosia sitten ja ainakin hetken olleen kotiseudullani, mutta lähiaikoina minulla ei ole Ilosta minkäänmoisia havaintoja.

     Taitojen karttuessa ja hevosinnostuksen lisääntyessä vain entisestään alkoi elämään pieni toivonkipinä omasta ylläpitohevosesta. Toki tuolloin en mikään hevosalan monitaitaja ollut, mutta läheinen yksityistalli vaikutti hyvältä paikalta sijoittaa ylläpitohevonen ja tämän lisäksi tiesin saavani sieltä myös apua tarvittaessa. No, kesä ei ole ehkä sitä parasta aikaa ylläpitohevosen etsinnälle... Ne harvatkin tarjolla olevat ratsut vaikuttivat jo menneen halukkaille ja tilanne alkoi näyttämään toivottomalta. Lopulta löytyi kuitenkin mukava risteytysponiruuna Moke, joka vaikutti varsin fiksulta tapaukselta, vaikkakin hieman laiskanpuoleiselta herralta. Tuossa vaiheessa millään moisella pikkuseikalla ei ollut kuitenkaan väliä, vaan koeratsastuksen jälkeen homma oltiin periaatteessa lyöty jo lukkoon ja poniruuna tulisi saapumaan ylläpitotallille sovittuna ajankohtana. 

     Tuolloin oli vuosi 2006 ja tuon vuoden voisin periaatteessa mainita varsinaiseksi hevosharrastukseni merkkipaaluksi. Vaikka tuolloin omaa hevosta ei vielä ollutkaan, aloin toimimaan enemmän hevosten parissa itsenäisesti, siihen asti kun olin enemmän ollut vain ohjatuilla tunneilla. Kun oli aika jättää jäähyväiset Mokelle sen palatessa omistajansa hoiviin, sain alkaa hoitamaan ylläpitotallilla lämminveritammaa nimeltä Lilli. Hurjan suureltahan se tamma kieltämättä tuntui, varsinkin totuttuani juuri ponikokoiseen ratsuun. Moken vastapainoksi kyseessä oli hyvinkin reipas ja menohaluinen hevonen, enkä voi sanoa tunteneeni oloani aina kovinkaan turvalliseksi. Näin jälkikäteen tuntuu hassulta muistella maastoretkiä Lillin kanssa, sillä eihän siinä mitään pelättävää ollut. Tosin onhan noita ratsastusvuosiakin ennättänyt kertymään minulle useampikin, joten itsevarmuuttakin on astunut kuvaan yhä enemmän. 

    
     Eihän se hoitohevonen tietenkään omalta tuntunut, varsinkin kun ratsastaa pystyi aina silloin tällöin, kun omistaja ei itse päässyt tulemaan. Samanaikaisesti kävin kuitenkin ratsastamassa Tintti-nimisellä shetlanninponilla, sillä Moken omistaja oli minua kehunut tämän ponin omistajalle ja hän halusi minut Tinttiä hoitamaan. Minullehan se sopi ja sainkin olla iloinen siitä, että olin tehnyt hyvän vaikutuksen. Syysloman lähestyessä halusin kuitenkin taas hevosta ylläpitoon ja kyselinkin jälleen Mokea moiseksi, mutta ikäväkseni sain kuulla, että poni oli lopetettu. Tämä ei toki ollut mikään kovin suuri yllätys, sillä ikää ruunalla oli jo kiitettävästi, mutta kovillahan se siltikin otti. Sain vain olla iloinen siitä, että olin saanut Mokeen tutustua ja viettää kesälomani sen parissa. Tämä kuitenkin tarkoitti sitä, että suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi ja hetken tilanne näyttikin jo toivottomalta. Aurinko paistaa kuitenkin toisinaan risukasaankin ja niinhän siinä kävi, että pian pikkuinen Tintti-poni tuli minulle ylläpitoon jälleen sille samalle tallille, jossa Mokekin oli ollut ja jossa hoidin Lilliä. Mukavalta se kyllä kieltämättä tuntui, alkoihan tuo paikka tuntumaan suorastaan jo toiselta kodilta.

     Tintin kanssa palasin taas ponimaailmaan ja talviset retket lumihangessa olivat aika hulvattomat jalkojen tuon tuosta osuessa maahan. Se ei kuitenkaan menoa haitannut ja tuo poni totta vie vei osan sydämestäni lopullisesti, vaikka se minulla olikin vain syyslomasta seuraavaan joululomaan saakka. Tämänkään ponin kohdalla voin vain harmitella sitä, etten tiedä, missä päin maailmaa Tintti nykyisin on.

     

     Samoihin aikoihin, kun Tintti oli vielä minulle, saapui tallille uusi amerikkalainen lämminveriruuna, Harri. En muista täysin tarkkaan sitä, aloinko hoitamaan kyseistä hevosta jo Tintin aikoihin, mutta ainakin heti sen jälkeen. Omistajalla ei ollut mahdollisuutta käydä hevosensa luona kovinkaan usein ja noinakin harvoina kertoina hän ei ratsastanut, joten sain hoitaa Harria lähes kuin omaa hevosta. Voisin kyllä sanoa, että nykyisen hevoseni lisäksi Harri opetti minua varmaan kaikista eniten ratsastajana. Kyseessä ei ollut mikään maailman yhteistyökykyisin hevonen, sillä känkkäränkkä-päälle sattuessaan saattoi tulla pukki jos toinenkin. Opettelimme myös yhdessä hyppäämisen saloja, sillä kumpikin oli melko kokemattomia tuon asian saralta. Puoli vuotta kului kuin siivillä ja tuossa vaiheessa alkoi kytemään tosissaan ajatus siitä, että oma hevonen olisi todella mieluinen asia. Ehdotin kauppoja Harrin omistajan kanssa, mutta hän sanoi haluavansa hevosen olevan kesän laitumella ja syksyllä voisimme katsoa myyntiä uudestaan. Eihän se mikään mieluinen vastaus ollut, ottaen huomioon sen, että totta kai sitä oli ennättänyt iloita jo yhteisestä kesästä Harrin kanssa. Muistan edelleenkin aika selvästi viimeisen maastoretken ruunalla ja kyyneliä nieleskellen katsoin, kun se lastattiin traileriin. Ruuna oli totta vieköön alkanut tuntua niin omalta, olimmehan me kokeneet ensimmäiset kisammekin yhdessä.

     Siinä vaiheessa, kun sain kuulla, ettei Harria olisi mahdollista saada ennen syksyä, aloin jo etsimään tulevaksi kesäksi jälleen ylläpitohevosta. Kaukaa sitä ei tarvinnut etsiä, sillä siskoni tuttava tarjosi minulle Mikko-nimistä ruunaa, joka jälleen kerran oli amerikkalainen lämminverinen. Käydessäni katsomassa ja koeratsastamassa sitä tykästyin siihen todella paljon, vaikka kyseessä oli jälleen aikamoinen pommi. Hevosta ei oltu kuitenkaan ratsastettu pitkään aikaan, joten eihän tuo toki mikään ihmekään ollut. Ja eihän siinä montaa päivää mennyt, kun minulla jälleen oli hevonen, jonka kanssa pääsin puuhailemaan. Ainoa ongelma alkuun oli vain se, ettei hevosella ollut kunnon satulaa ja ei ollut kovin helppoa etsiä sopivaa tallin hevosten varusteista ja lainata sellaista sitten aina, kun satulan omistajalle vain kävi. Onneksi Mikon omistaja oli kuitenkin luvannut oman satulan hommata niin pian kuin mahdollista ja se tieto toki lämmitti. Vielä tuolloin en osannut kuitenkaan odottaa, mitä seuraava puhelu toisikaan tullessaan.

  

     Hassua, kuinka sitä tuona päivänä osasikaan olla taikauskoinen! Vain hetkeä aikaisemmin löysin maasta neliapilan ja pian puhelin pirahti soimaan. Ei siinä pyörtyminen ollut kaukana, kun Mikon omistaja ehdotti hevosen myymistä minulle. Paljoa siinä ei tarvinnut epäröidä, kun päätös oli jo tehty. Harrin ostaminen oli epävarmaa, sillä omistaja oli luvannut vasta harkita asiaa, joten sen odottaminen olisi voinut osottautua turhaksi. Niinhän siinä sitten kävi, että nimet kirjoitettiin paperiin 21.6.2007 ja minusta tuli virallisesti hevosen omistaja. Enkä tätä päätöstä ole tosiaankaan katunut, vaikka seitsemäs vuosi Mikon omistajana alkaa jo lähentymään.

     Syksyllä sain kuulla sydäntäsärkevän uutisen. Harri oli palannut kesälaitumelta, mutta hevosraukasta oli jäljellä vain pelkkää luuta ja nahkaa. Syöksyin viipymättä ns. kotitallini omistajan kanssa katsomaan ruunaa, vaikka olinkin kovassa kuumeessa. Näky oli kuitenkin karmaiseva; Harria ei todellakaan tuntenut enää samaksi hevoseksi ja luut törröttivät joka puolelta. On vielä tänäkin päivänä vaikeaa käsittää, miten hevonen on voinut joutua moiseen kuntoon ollessaan kesälaitumella. Vieläkin pahemmaksi asian tekee se, että ruunaa oli ilmeisesti myös pahoinpidelty, sillä pelko miehiä kohtaan vaikutti ilmestyneen kuin tyhjästä. Lopulta omistaja teki päätöksen lopettaa ruunan. Jossittelut eivät enää tässä asiassa auta, vaikka tiedänkin, että asiat olisivat voineet mennä hyvinkin toisin.

   Uskokaa tai älkää, mutta tästä puuttuu vielä yksi hevonen, joka on vaikuttanut elämääni enemmän tai vähemmän. Otin 2008 kesällä itselleni ylläpitoon suomenhevosruuna Veetun, sillä Mikko oli tuolloin vanhempieni pihassa kesälaitumella ja pitihän sille saada joku kaveriksi. Huhhui, voin kyllä sanoa, että kahden energisen hevosen kanssa puuhailu ei ollut kovinkaan helppoa, vaikka kyllähän se ihan mukavaa oli. Ja mikäs sen mukavampaa olikaan kuin ratsastaa porukassa tällä kaksikolla jonkun ystävän kanssa.

     Veikkaanpa, että tässä postauksessa on jo sen verran paljon lueskeltavaa, etten alka tuosta Mikosta enää sen kummemmin kertoilemaan :) Voisin kuitenkin melkeinpä jo luvata, että jossain vaiheessa luvassa on sellainenkin kirjoitus, jossa keskityn paremmin hevoseeni ja siihen, minkälaisen prosessin olemme käyneet läpi ja mitä kaikkea olemme oppineet toisistamme näiden vuosien varrella.

Sinusta ja ponistasiko tallikaveria meille?

Tällä hetkellä Mikko ja minä majailemme kahdestaan pienessä tallissa Joensuussa, mutta harva se päivä kumpikin meistä varmasti haaveilee kavereista, joiden kanssa käydä esimerkiksi yhteisellä maastolenkillä. Talliin on mahdollisuus rakentaa toinen karsina, johon sopii kuitenkin maksimissaan noin 130cm poni. Toki monia vaihtoehtoja on tullut mietittyä, kuten toisen ponin tai muun eläimen hankkimista, mutta oma rajallinen aika ei oikein ole kumppani näiden vaihtoehtojen kanssa. Lisäksi olisi mukava saada toinenkin ihminen puuhailemaan talliin ja hoitaa hommat yhdessä. Periaatteessa kaikista yksityskohdista olen valmis sopimaan ihan ihmiskohtaisesti, mikäli oikea ratsukko löytyy :)

Venäjän orpolapsi

" Toivon edes unen tulevan
Mietin miksi meille kävi näin 
Miksi sivuun elämästäs jäin? 

En tahdo olla yksin 
Yö kun tulvii ylle maan 
Tai aamun ryömiessä esiin piilostaan 
En tahdo olla yksin " 

Johanna Kurkela - En tahdo olla yksin

Maailmassa hylätään vuosittain monia miljoonia koiria, mikä on todella järkyttävä määrä ja saa ainakin minun tunteeni nousemaan pintaan. Herää vain kysymys, miksi? Koirat kuitenkin kiintyvät niin helposti emäntiinsä ja isäntiinsä ja eivät voi käsittää sitä, miksi ne yhtäkkiä hylätäänkin mitä kummallisimpiin paikkoihin. En lähde kuitenkaan vielä tässä vaiheessa tekstiä puhumaan tästä aiheesta tämän syvällisemmin, vaan haluan kertoa teille Foxin, minun koirani tarinan.

     Joulukuussa 2008 perheeseemme saapui uusi perheenjäsen, pieni musta koiranpentu, joka oli tuolloin nelikuinen. Foxi-nimiseksi ristimämme pentu ei tullut meille kuitenkaan tavallisista olosuhteista, vaan sillä oli raskaat elinkuukaudet takanaan. Olimme perheeni kanssa jo pidemmän aikaa suunnitelleet koiran ottamista, sillä ne olivat aina olleet osa perhettämme, vaikkei sellaista karvaista nuuskuttelijaa löytynytkään sillä hetkellä. Aloimme tutkimaan kodittomia koiria netistä, sillä tuntui oikealta antaa koti sellaiselle, joka sitä oikeasti tarvitsi. Voin sanoa, ettei ollut mitään kovin helppoa katsella niitä kaikkia nappisilmiä, mitä netistä löytyi ja päättää, että juuri tuo ansaitsee saada kodin. Kodittomat Koirat ry:n sivuilla eteen sattui muutama pentu, jotka olivat samasta pentueesta ja tuntui todella haikealta lukea tämän nelikon tarinaa. Kaikki olivat löytyneet samasta pahvilaatikosta jonkun kaupan edestä Venäjältä pentujen ollessa vain muutaman päivän ikäisiä. Totta kai tuntui lohdulliselta ajatella, ettei pentuja oltu hylätty jonnekin metsään tai ne eivät joutuneet varsinaisesti selviytymään omillaan, mutta tuskin kukaan haluaa erota äidistään vain hetki syntymänsä jälkeen.

© Kodittomat Koirat ry

     Pitkän pohdiskelun jälkeen päädyimme mustaan pentuun, jonka anovaa katsetta ei voinut vastustaa millään. Toki otimme yhteyttä ensiksi Kodittomat Koirat ry:n ylläpitäjiin ja selvitimme vielä tarkemmin pennun luonnetta ja tarinaa, mutta kun kaikki kuulosti hyvältä, ei mikään voinut enää jarrutella sitä tosiasiaa, että unelma vihdoinkin toteutuisi ja kotiin saapuisi koira, joka valloittaisi koko perheen sydämen. Seuraavaksi olikin vain maltettava odotella päivää, jolloin auton keula suunnattaisiin kohti Vaalimaan raja-asemaa, jonne tuotaisiin kaikki koirat, jotka olivat saaneet Suomesta adoptiokodin.

     Jännityksen määrää ei voi sanoin kuvilla, kun aseman sisätiloissa istui ja odotti koiria sisältävien autojen saapumista. Kun tämä hetki tuli ja koirat saapuivat sisään, ei ollut enää epäilystäkään, mikä koirista oli meidän. Pikkuinen musta pentu vaikutti hyvin aralta, mutta kun sen sai luoksensa, oli se rakkautta ensisilmäyksellä. Kotiin saapuessamme pikkuinen karvapallo oli jo kiintynyt minuun sen verran paljon, että se tutustui uuteen kotiinsa tiukasti kintereilläni. Voisiko suloisempaa otusta enää ollakaan!

     Näiden monien vuosien jälkeen voin sanoa, että päätös hankkia koditon koira ei todellakaan ollut huono. Foxi on terve ja elämäniloinen koira ja tuntuu upealta ajatella, että ainakin se sai sisarkatraasta kodin, jossa siitä pidetään ihan oikeasti hyvää huolta. Vaikka se vieläkin on epäilevä vieraita ihmisiä kohtaan, on se alkanut päästä jo yli pelostaan ja on tuttuja ihmisiä kohtaan todella rakastava. Pienestä arasta pennusta on kasvanut viisas nuori koira, joka sai niin sanotusti toisen mahdollisuuden.

Rescue-koirat

Minusta on harmillista, miten kielteisesti moni ihminen suhtautuu koirien adoptoimiseen ulkomailta. Totta kai taustoja voi usein olla mahdoton tietää, mutta luotettavilta tahoilta koiraa hankkiessa pelot ovat usein turhia. Löytökoirat kuitenkin yleensä sijoitetaan jonnekin väliaikaiskotiin tai ainakin paikkaan, jossa niiden käyttäytymistä seurataan aktiivisesti. Kodittomia koiria varten järjestetyt yhdistykset myös yleensä tekevät kattavan eläinlääkäritarkastuksen kaikille koirille ja antavat niille tarvittavat rokotteet ja usein myös sirutus on yleinen käytäntö. Miksi siis pelätä löytökoiran ottamista?

     Totta kai monille rescue-koirat ovat suoranaista pohjasakkaa, sillä sekarotuisia ei moni miellä edes oikeiksi koiriksi ja löytökoirathan ovat pahimmasta päästä vielä senkin takia, että niiden roduista yleensä tiedetään entistäkin vähemmän. Onko se rodun määrittäminen sitten niin tärkeää? Itse olen ainakin ollut täysin tyytyväinen persoonalliseen koiraan ja päinavastoin on vain hauska arvailla, mitä rotuja koirassa mahtaisi olla. Se ei ole kuitenkaan este sille, etteikö sitä voisi rakastaa ihan yhtä paljon ja harrastaa asioita samassa mielessä kuin rotukoirienkin kanssa. Toki näyttelyissä käyminen on toinen juttu, mutta miksi hankkia rotukoira vain sen takia, että se vain sattuu olemaan hienoa.

     Kiistojahan rotukoirien ja sekarotuisten välillä on käyty paljon. Toiset ovat sitä mieltä, että rotukoirien vanhemmat ja perinnöllisyys ovat paljon paremmin tiedossa ja tämän perusteella terveys on taatumpi. Toiset taas puoltavat sekarotusia siksi, että niitä ei ole jalostettu sairaaksi asti. Itse ymmärrän kummankin kannan, mutta tosiasiahan on se, että maailma on pullollaan sairaita koirarotuja ja vain siksi, että ihmiset ovat halunneet niistä tietynlaisen. Eikös tämä ole sitä Hitler-ajattelua pahimmillaan?

     Koiranhankintatilanteessa suosittelen ehdottomasti edes harkitsemaan rescue-koiran hankkimista, jos on vähänkään halukas antamaan kodin sellaiselle, joka sitä oikeasti tarvitsee. Rotukoirat menevät huomattavasti helpommin kaupaksi ja niille löytyy varmasti aina halukas ostaja. Onneksi Suomessa kulkukoirien olemassaolo on lähes mahdotonta, mutta monissa maissahan tunnetusti kodittomat koirat kuuluvat pysyvästi katukuvaan. Surullista, mutta todellista.

     Jos olet koiraa hankkimassa, suosittelen edes hieman perehtymään esimerkiksi Kodittomat Espanjan Koirat, Pelastetaan Koirat, Viipurin Koirat tai Elämä Koirille -sivustoihin. Tässä on vain murto-osa yhdistyksistä, jotka auttavat löytämään kodittomille koirille kodin ja Googlettamalla voi huomata netin olevan näitä pullollaan. Tämä kertoo varmasti jokaiselle hälyttävästä tilanteesta. Olipa koditon koira pentu, aikuinen, vanhus tai erityisadoptio, jokainen ansaitsisi kodin ihan yhtä tasapuolisesti.

     Tämä on vain pintaraapaisu asiasta ja saisin tästä tekstiä vaikka kuinka paljon lisää. Toivon kuitenkin, että tämä herättäisi mietteitä ja keskusteluakin, itse olen tästä ainakin kiinnostunut puhumaan lisääkin.

Minkälaisia mietteitä tämä asia herättää sinussa? Onko kokemuksia rescue-koirista henkilökohtaisesti tai muuten?

Alku aina hankalaa

Ensimmäinen blogikirjoitukseni, apua! Tämä on niitä hetkiä, joita on pitkään odottanut, mutta nyt kun sitä vihdoin olisi mahdollisuus raapustaa, ajatukset tuntuvat karkaavan tyystin tuonne jonnekin pilven reunalle. Jospa kuitenkin aloittaisin tämän blogin kirjoittamisen hieman esittäytymällä ja kertomalla, mitä täältä on tulevaisuudessa mahdollisuus lukea.

     Olen siis Jenna-Maaria, 20-vuotias joensuulainen nuori nainen, joka opiskelee tällä hetkellä audiovisuaalista viestintää. Osaattekin varmasti jo aavistella, että valokuvaus on hyvinkin lähellä sydäntäni. Tästä pääsemmekin jo yhteen blogini keskeisimmistä aiheista. Tarkoitukseni olisi julkaista täällä ottamiani kuvia teidän nähtäväksenne ja ehkäpä myös kertoilla omien opiskelujeni etenemisestä ja mahdollisista työprojekteista. En ole tekemässä tästä kuitenkaan työpäiväkirjaa tai muuta vastaavaa, sillä tarkoitus on käsitellä paljon muitakin aiheita.

     Toinen täällä varmasti useinkin nähtävä aihe on lemmikkieni kuulumiset. Omistan kanin, hevosen ja koiran, joiden kommelluksista ja elämästä on silloin tällöin mukava kertoilla ja miksipäs ei, tämä kolmikko on kuitenkin osana elämääni joka päivä. Ja jottei elämä kävisi liian karvaiseksi, on minulla vielä yksi projekti takataskussani hevoseni lisäksi: pikkuinen auto, jota on tullut enemmän tai vähemmän tuunailtua. Olen aina miettinyt, että tuosta nelipyöräisestä olisi mukava kirjoitella jonkinmoista projektipäiväkirjaa, mutta aikaisemmin ei tullut mieleenkään, että voisin sen tässä muodossa toteuttaa.

     Aikomukseni on myös kirjoitella täällä mielipidekirjoituksia minua mietityttävistä tai kiinnostavista asioista ja erityisesti niiden toivoisin herättävän keskustelua ja saavan muidenkin mielipiteitä ilmoille. Tarkoitukseni ei ole kirjoitella mitenkään aggressiiviseen sävyyn, joten ehkäpä en kuitenkaan saa löpinöilläni ketään vihamiehekseni (: Ja ikään kuin tässä ei alkaisi jo nyt olemaan tarpeeksi aiheita, tarkoituksenani on kirjoittaa tänne myös elokuva-arvosteluja. Olen huomannut, miten aina leffan näkemisen jälkeen palan halusta puida näkemääni läpi ja minusta on mukava tuoda nämäkin aatteet ihan nettiin asti, jotta niistä olisi mahdollisesti iloa myös muille!

     Kuten varmaan huomasittekin, tarkoitukseni ei ole kirjoitella puhtaasti lifestyle-blogia tai mitään muotiblogia tai muuta vastaavaa, vaan tavoitella hieman massasta poikkeavampaa blogia. Toki minulla ei ole mitään noitakaan blogeja vastaan, itse en vain koe moisten kirjoittamista omakseni, enkä myöskään halua kertoa kovinkaan paljon yksityiselämästäni. Toki saatan aina välillä löpistä vaikka iänikuisesta punatukkaongelmasta tai muusta vastaavasta, mutta ehkäpä tämä on virkistävää vaihtelua kaikille niille, joista on mukavaa lukea vähän astetta erilaisempia blogikirjoituksia (:

     Näin alkutekstissä en halua alkaa sen tarkemmin kertomaan mistään, sillä pitäähän näitä aiheita riittää ihan pidemmiksi teksteiksi asti! Sen voisin vielä näin alkajaisiksi kertoa, että panostan teksteihin ja pyrin käsittelemään aina yhtä asiaa kerralla per postaus, koska itse miellän kirjoitukset tällöin paremmin luettaviksi ja omastakin mielestäni on mukavampi, kun saa puida yhtä asiaa kerrallaan (: Ja ainakin tällä hetkellä voin sanoa varmaksi sen, että kirjoittelen todella aktiivisesti ja tälläkin hetkellä päässäni pyörii kymmeniä ideoita, mitä alkaa tänne kirjoittamaan. Ja pisteenä iin päälle voin taata, että tästä esittelytekstistä eteenpäin saatte nähdä myös niitä lupaamiani kuvia. Enäähän tästä puuttuukaan enää te, arvoisat lukijat, joita toivon mukaan kertyisi edes muutama, jottei tämä oikeasti mene pelkäksi yksinäiseksi höpöttämiseksi!